Marianne Virtanen on konkurssin tehnyt yrittäjä, joka kirjoitti vuonna 2012 Tukilinja-lehden Blogilinjalla masennuksestaan. Joulukuussa 2014 ja tammikuussa 2015 hän kirjoitti vapausrangaistuksestaan.
1.2. 2015 Aika kuluu
Ajattelenko sellissäni joka päivä kuumeisesti, milloin pääsen pois ja montako päivää on vielä jäljellä? En todellakaan. Mieleni ei toimi sillä tavalla. Elän hetkessä, ja teen siitä viheliäisissäkin rajoitusten olosuhteissa parhaan mahdollisen elettävän päivän. En ole edes vaivautunut tutkimaan vapautumiseni päivämäärää. Jos joku kysyisi, sanoisin: vuoden kuluttua, joskus syksyllä. En muista mikä kuukausi, päivämäärästä puhumattakaan.
Suoritan päivä päivältä ja yritän nauttia aterioinnista, lukemisesta, kirjoittamisesta läheisilleni, musiikin kuuntelusta keskittyneesti, ei vain taustaäänenä. Imen tyhjiin jokaisen aivoja virkistävän signaalin. Elämänhaluni ja voima on väkevä.
Vaikka en ajattele vapautumisen juhlapäivää, suuntaan mieleni rakentamaan seuraavien vuosien sisältöä. Olen tehnyt jo erilaisia valmisteluja ja varmistanut, että tahtoni toteutuu kaikissa olosuhteissa. Asianajajani valvoo elämääni. On hyvä, kun rinnalla kulkee uskottuja ihmisiä. Yksin ei tarvitse osata kaikkea, vaikka päätökset meistä kukinn itsestään tekeekin.
Vartija ehdottaa, että siirtyisin helpompaan osastoon. En innostu. Pyydän harkinta-aikaa viikonlopun yli. Laitos on kaiken aikaa liikkeessä. Ihmiset haaveilevat viikko- ja kuukausikaupalla pääsystä toiselle osastolle tai eri puolelle Suomea. Elinkautisvangilla syy voi olla vaihtelunhalu, joku toinen kokee olevansa jäynän kohteena ja anoo siirtoa. Joku ei missään tapauksessa halua siirtoa avolaitokseen, koska ei koe vielä päihdekatkaisuvaiheessa olevansa kypsä asettumaan aloilleen, sillä avovankilasta voi halutessaan lähteä kävelemään koska tahansa. Kaikki ovet ovat avattavissa ja tie on auki. Jokainen ymmärtää, että itse valittu lähteminen päättyisi pian eikä piileksiminen virkavallalta tunnu vapautta edistävältä ajatukselta.
Minä en jaksa ryhtyä edes miettimään siirtoa. Mikään oleellinen ei muuttaisi sitä tilannetta, että vapaus on otettu pois ja ihminen on koneiston valvonnassa 24 tuntia vuorokaudessa.
Siirrossa koen raskaimpana sen, että joutuu ajattelemaan uudet tuntimääräiset rutiinit. Lisäksi on jälleen lunastettava olemassaolonsa oikeutus tuntemattomien ihmisten keskuudessa riippumatta siitä, olivatpa he vartijoita tai kanssakärsijöitä. Eikä voi etukäteen tietää, pidetäänkö minusta ja hyväksytäänkö joukkoon. Itsekin pelkään kohtaavani ihmisen ja hänen liittoutujiaan, joiden silmissä olen rasittava tyyppi.
Siirron mahdollisuus ja epäilykset valvottavat minua seuraavat kaksi yötä, vaikka unen saanti on aina muuten vaivatonta. Koska olen vielä maanantainakin epävarma, kiitän ei-kiitos. En ole valmis muutokseen. Nykyisellä osastolla tiedän jo, mitä tämä on ja se on rakentanut mieleeni ja selliini turvallisuuden tunteen. Vaikka rangaistus on eristäminen yhteiskunnasta, rangaistuslaitos suojelee kärsijää huolehtimalla jokaisen yksilön turvallisuudesta, terveydestä ja oikeudenmukaisesta kohtelusta. Tutuksi tulleet vartiointihenkilökunta ja vangit luovat päivä päivältä myös uskoa ja luottamusta inhimillisyyteen. Laitoksesta voi 2015 vuoden Suomessa lähteä lujan tukiverkoston avulla opiskelemaan, työelämään tai kuntoutukseen. Turvaverkon ulkopuolelle voi jättäytyå, mutta se olisi tyhmää. Kaikkivoipaisuus varisee ihmisistä sen mukana, kun oma tahto ja valinnat kapenevat, eikä vähiten päihteettömyyden ajanjakson antaman itsetutkiskelun mahdollisuuden kautta.
Laitoksessa vietetystä ajasta jää merkintä rikosrekisteriin, mikä vaikeuttaa työnsaantia joillakin aloilla. Silti mieluusti työhön tarttuvat ihmiset työllistyvät. Yhteiskunnan toleranssi on paljon joustavampi kuin vielä pari-kolmekymmentä vuotta sitten.
Elämää voi jatkaa uudistamalla. Eräs osastolta vapautuva kertoo aloittaneensa seitsemän viikon kuluttua tapahtuvan vapautumisensa läpikäymisen. Ihmislajin erityisyyttä se kuvaa oivallisen esimerkin kautta. Edes vapautuminen ei ole niin helppo asia, että se kävisi sormia napsauttamalla. Jos oman arjen pyörityksen pysäyttäminen oli työläs prosessi, niin on myös vapautuminen ja oman arjen käynnistäminen. Ihmiseltä kysytään voimia myös ilon kokemiseen.
29.1. Eläköön kirjastopäivä
Kirjastossa aika pysähtyy siksi, että se on tilana vuorattu kirjoilla ja luo aistien tunnistaman unenomaisen valveustilan. Koen saman, meninpä Rikhardinkadun kirjaston museaaliseen tunnelmaan Helsingin sydämessä tai Pasilan liiketilanomaiseen laajaan lainaamoon, ja nyt myös vankilan pienessä kirjastossa.
Vartin ajaksi laitoksen asukkaat voivat hengähtää ja ladata mielikuvitustaan antamalla katseen hypähdellä hyllyrivistöillä. Onneksi on olemassa kirjasto, jonne saa kaiken hyvän lisäksi kävellä omin jaloin, moikata tuttua ja toivottaa hyvää päivän jatkoa.
Naisvangit kohtaavat harvoin miesvankeja, mutta kirjasto on poikkeus. Sympaattinen ja asiallinen mies hoitaa lainausten kirjaukset ja soittaa ohessa cd:ltä musiikkia. Päiväni on erilainen kuin muut päivät kirjastokäynnin vuoksi. Se on mielen juhlaa.
Tuntuu mukavalta kantaa kirjapinoa selliinsä, tutkia kansikuvaa, markkinointitekstiä kansikuvan liepeestä ja nautiskella mahdollisuuksien monista vaihtoehdoista. Mietin, lukisinko ensiksi kevyen romaanin ja säästäisin viikonlopun hiljaisimmille päiville keskittymistä vaativat teokset. Päätän tehdä niin.
Olemassaoloani helpottaa missä maailman kolkassa tahansa se, että viihdyn lukemisen parissa. jopa niin hyvin, että saan ajan kulumaan aamusta iltaan kuin huomaamatta.
Suljettu paikka on haasteellinen kenelle tahansa ja ellei käsityö, kirjeiden kirjoittaminen ja lukeminen maistu, jää ainoaksi vaihtoehdoksi tv:n seuraaminen.
Vangitun ihmisen olemassaolo ja hetken täyttäminen sisällöllä tuntuu yhtä haasteelliselta kuin jos istuisi lentokentän terminaalissa. Kone on myöhässä eikä uutta aikaa ole ilmoitettu. Tylsistyt, juovut, himoshoppailet, torkut, luet, soitat, syöt, siistiydyt. Yhtä päättymättömältä tuntuvaa retriittiä.
Mietin täyttyykö kidutuksen määritelmä suljetussa tilasa säilytettäessä, ja vastaan kyllä. Ei mennä ainoastaan sivistyneesti äärirajoilla vaan työnnetään ihminen henkisesti mätänemään. Ihmiseen on evoluutiossa rakentunut sielun, mielen ja ajattelun lisäksi mielikuvitus. Sen aivotyöskentelyn edistämiseksi tarvitaan ärsykkeitä, haasteita. Laitoksen nykyiset resurssit eivät pysty niitä tarjomaan, sillä se vaatisi vankeinhoitojärjestelmän muuttamista ja mukauttamista muiden pohjoismaiden tasolle. Kysymys on valtion päättämistä rahoista, ja siitä miten ne kohdennetaan.
Päältä päin katsottuna ei näytä siltä, että tämän päivän resurssit ovat asiallisen henkilökunnankaan mielestä aivan kohdallaan. Laitostunut vanki tulee yhteiskunnalle kalliiksi vapautuessaan. Tuen pitäisi ulottua vankien ongelmien ratkaisujen etsimiseen yheistyössä heidän kanssaan. Nykyisin voidaan jotain tehdä, mutta resurssit eivät riitä.
Naisvangit ovat monesti moniongelmaisia ja tarvitsevat jo kauan ennen kotiuttamista erilaisia tukitoimenpiteitä. Luulisi valtion varoista päättävien ymmärtävän, että tuettu kuntoutuja, joka itsekin haluaa muuttaa elämänsä suunnan, tulee valtiolle halvemmaksi. Yhteiskunta, joka tasoittaa eri syistä raiteiltaan suistuneiden ihmisten tietä tarpeellisin tukitoimenpitein mahdollisimman varhain, edesauttaa myös turvallisemman kasvu- ja elinympäristön luomista kaikille kansalaisille.
Minusta työikäisten ihmisten ajaminen syrjäytetyn asemaan on eliniän haaskausta niin vankien kuin tuhansien mielenterveyspotilaidenkin kohdalla. Se on myös potentiaalisen työvoiman tuhlaamista. Ehkä maailman paras maa ei ole vielä valmis hyvinvointivaltio.
Nostan kirjoja viikonpäivien mukaan eri paikoille pöydälle ja kirjahyllyyn pystyyn. Rakennan kansikuvien aihepiireistä itseäni inspiroivia taidenäyttelyjä. Vangittu ihminen leikkii ja toimii kuin lapsi. Vai voiko tätä sanoa aikuisten ihmisten normaaliksi toiminnaksi? Vähistä elementeistä voi luoda yksitoikkoiseen päivään vaihtelua.
Myös postimerkeillä leikittelen. Asettelen kuvioita rullanauhassa hauskalla tavalla seinän kiinnitystauluun nastalla kiinni. Se muistuttaa serpentiiniä ja tuo mieleen riemulliset vappujuhlat. Pienellä eleellä onnistuin virkistämään aivojani, jotka tuottavat nyt eteeni ihmisiä eri juhlaympäristöissä vapun aikaan. Leikkiessä unohdin tylsyyden.
26.1. Viheliäinen riippuvuus
Joinakin päivinä tunnen itseni erityisen väsyneeksi. Tänään on sellainen päivä. En tiedä, mistä voimattomuuden tunne syntyy. Tällaisena päivänä oman vähäisen pyykin lajittelukin kuormittaa. Taitaa olle monelle tuttu tilanne?
Väsymys saattaa johtua alitajunnassa lainehtivasta muutosvastaisuudesta. Käytännöllisenä ihmisenä haluan ilman muuta likapyykin huoltoon, mutta kodissani tekisin asiat eri tavalla. Olisiko väsymyksen syy uuden rutiinin oppimisen vaikeus?
Kun jouduin kodista laitokseen, ei kysymyksille tahtonut tulla loppua. Painanko nappia vai enkö paina nappia ja missä tilanteessa ei missään tapauksessa saa tehdä mitään. Uuden säännön oppimiseen kuluu monta toistoa ennen kuin sääntö muuttuu toimintatavaksi. Laitoselämä ei ole helppoa, katsoo asiaa mistä tulokulmasta tahansa.
Kuljen käytävällä puhelimeen ja vilkaisen pariin avonaiseen selliin. Sängyistä näkee, että niillä levätään paljon myös päiväsaikaan. En ihmettele. Muut jakavat samoja väsymyksen kokemuksia ja etsivät unesta, kevyestäkin, lepoa ja lohtua. En halua tehdä niin, vaikka mieli tekisi. Väsytän itseni kunnolla ja käyn iltauutisten jälkeen heti yöunille. Pystyn tällä tavalla lepäämään yhtäjaksoisesti 8-9 tunnin yöunen ilman nukahtamislääkkeitä, joista en halua olla riippuvainen.
Muutenkin tavoitteeni arkielämässäni on elää ilman riippuvuuksia. Rakkaudesta olen riippuvainen mielellänikin, kun olen sitoutunut parisuhteeseen. Ajanjaksoina, jolloin ei sitoumuksia ole, elän omillani yhtä täysillä ja ilman pakottavaa tarrautumisen halua. Kaikenlaiset elämänjaksot rakentavat meitä eheyteen ja itsenäisyyteen. Ne valmistavat meitä kohti irtautumista, jokaisen elämän päässä toteutuvaa hetkeä.
Laitosaika tuo minulle uuden riippuvuuden, nimittäin jatkuvajuonisten tv-sarjojen säännöllisen seuraamisen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tämä on kamalaa. Edessäni on ruutulehtiö, johon kirjoitin viikonpäivien mukaan seuraamani sarjat, katseluajat ja kanavat. Ellen tekisi näin ja tarkistaisi päivittäin lehtiöstä, mitä minun ehdottomasti pitää muistaa katsoa, unohtaisin tässä stressaavassa ympäristössä kääntää oikean kanavan. Suosikkisarjoistani on tullut pakkomielle. Viikonloppuisin huomaan pohtivani seuraavan jakson käännettä ja odotan malttamattomana maanantaita, jolloin sarja käynnistää viikon.
Katseluriippuvuus on se syy, miksi en ole vuosikymmeniin halunnut aloittaa yhdenkään jatkuvajuonisen sarjan seuraamista. Temperamenttini ohjaamana ärtyisin ikäväksi toisille, jos ympärillä elävät ihmiset keskeyttäisivät jakson täysipainoisen seuraamisen. Rakkaille en halua olla ärtyisä.
Riippuvuus johtaa tapaan, tapa rutiiniin, rutiini pesiytyy aivoihin ja selkärankaan. Antauduin vasta laitoksessa sarjariippuvuuteen, ja sen on tuonut suurenmoista elämänsisältöä, odotusta ja tunne-elämän virkistymistä. Nautin riippuvuudesta täysillä sen ajan, jonka suoritan vastenmielistä tuomioni seuraamusta. Mutta kun poistun luvan kanssa laitoksesta, en salli itselleni tv-riippuvuutta. Korkeintaan vanhusten palvelutalossa, mikäli sellaiseen laitokseen joutuisin tai pääsisin.
On tullut seurattua modernia taulu-tv:tä, mistä kiitos laitokselle, että ylipäänsä on hyvälaatuinen kuvaruutu ja äänipää. Tämä ajankäyttötapa on ainakin minun tyyppiselle persoonalle ollut elinehto, ikkuna yhteiskuntaan ja viihteeseen. Mutta kun keskimäärin katselin elämäni aikana tv:tä vartin päivässä uutisten ajan ja laitoksessa aamukuudesta aamupäivään ja iltapäivästä iltauutisiin, niin onhan se aivan sairasta.
Olen pysynyt järjissäni eikä edes päänsärky vaivaa elämääni. En ole päänsärkytyyppiä. Pilkon ongelmani kerrallaan puhki ja paljaaksi, saapumisjärjestyksessä.
Otan esiin pienikokoisen pöytäpeilini ja vilkaisen siihen. Ärtynyt ihohuokonen on nostattanut punaisen kohouman joka on näppylän ja paiseen välimuoto. Miksihän sellaista nimitetään, muuten? Oli miten oli, niin silmissäni se on ruma paise. Saan sellaisen vierailulle aina, kun olen stressaantunut. Se ei johdu stressihormonista vaan siitä kun stressitilassa haroo hiuksiaan ja sormet etsiytyvät ajatuksissa kasvoille silittämään kireitä lihaksia. Teen sillä tavalla huomaamattani ja vain siksi, että aniharvoin olen rekisteröinyt liikkeeni olen varma, että paise on niiden tulosta. Ei suklaan, ei veden laadun vika.
Monella on ihovaivoja. He moittivat laitoksen vettä ja ilmanvaihtoa, että ne aiheuttavat iho-ongelmat. Pidän omatekoiset analyysini itselläni. Jokaisella on lupa ajatella, miten tahtoo. Ilmanvaihdosta olen kuitenkin samaa mieltä. Se toimii vanhan ja aikansa eläneen rakennuksen ikäkaverin tapaan jotn kuten.
25.1. -Vangin vieraat
Tänään oli vierailupäivä ja sain katsoa rakasta ystävääni 45 minuutin ajan, minkä jälkeen mieltäni jäi lämmittämään tapaamisen lisäksi punaiset villasukat. Saan ne tuliaistarkastuksesta kahden päivän kuluttua selliin.
Laitoksen säännöt myöntävät vierailijalle tuloluvan jokaiselle viikonlopulle. Meidän tehtävänä on puoli viikkoa aikaisemmin täyttää kaavake, johon merkitään pyydetty vieras, hänen nimensä, suhteen laatu, mikä ilmaistaan kohtaan ”suhde tavattavaan”, sekä valitaan yksi kolmesta vaihtoehtoisesta ajasta.
Systeemi voi tuntua ensi alkuun nipotukselta, mutta se suojelee rangaistuksen kärsijääkin. Kuka tahansa ei voi saapastella tapaamiseen eikä tapaamisessa saa esiintyä päihtyneenä.
Koska suurella osalla rangaistusta kärsivistä on päihdeongelmainen tausta, on turvallista kun systeemi on tehty aukottomaksi.
Menin aamupäivästä valvottuun vierailutapaamiseen. Meitä oli tällä kertaa kuusi tavattavaa, mutta vierailijoita ilmestyi ensimmäisen vartin aikana vain kolme, jolloin kolmen vangin oli noustava ylös ja seurattava vartijaa takaisin selliin.
Vilkaisen nopeasti lähtijöitä. Yhden ilme on kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut ja hän poistuu kuin olisi mielellään pistäytynyt vaikka vain hetkeksi ulos sellistä. Kaksi muuta näyttävät pettyneiltä. He loitontuvat hartiat kumarassa.
Mielessäni läikähtää suru ja myötätunto. Vierailijani kuiskaa, millainen on ihminen, joka jättää tulemaan luvattuaan. Niinpä.
Myöhemmin kun ole palannut selliini tapaamisesta rikastuneena, mieleeni nousee muistikuva ilman vierailijaa jääneiden ihmisten mielipahasta. Vaikka en tunne ihmisiä kuin ulkonäöltä, aavistan heidän huolensa ja surunsa. Pahinta vapausrangaistusta suljetulla osastolla kärsimisessä on se, että tuntemusta ei voi jakaa sillä hetkellä kenenkään kanssa. Ihminen on niin jumalattoman yksin sillä hetkellä, kun ei ole välineitä tai lupaa ottaa yhteyttä joko haukkuakseen jonkun pystyyn tai selvittääkseen, mikä on vierailun peruuntumisen syy.
Mietin, voinko minä tehdä jotain lievittääkseni heidän tuskaansa. En voi. Näen heidät ehkä seuraavan kerran ulkoilutunnilla, mutta silloin he valitsevat itselleen tutummat jutteluhetkeen. Yritän unohtaa tuntemukseni ja avaan radion.
On mielenkiintoista havaita, miten harvoin vangit kutsuvat vieraita. Kaikilla ei käy jokaisena mahdollisena päivänä joku. Siihen on useitakin syitä. Välimatkat ovat pitkät, kulkeminen kallista. Ihmiset eivät myöskään halua vaivata läheisiään vaatimalla säännöllistä tapaamista. Joillakin on rikoksensa laadusta ja yleisestä mielipiteestä johtuen nolla vierailijaa. Onneksi jokaisen saatavilla on seurakunnan diakoniatyöntekijä. Työhön ovat valikoituneet laajaa ymmärrystä omaavat ihmiset, joilla riittää myötätuntoa kurjimmassakin asemassa eläviä kohtaan.
Tutustuin moneen, jotka eivät halua rakkaittensa lainkaan käyvän tapaamassa. Useimmiten kyse on lyhyistä vankeustuomioista, muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Sen ajan jaksaa olla ilman rakkaitaan, sillä yhteiset muistot laitoksesta eivät koskaan muutu kultaisiksi hetkiksi.
Ihmisillä on hyvin yksilöllinen kestävyys kokea yksinäisyyttä. Siitä huolimatta se näyttää näivettävän ihmisiä. Yksin olemisen taito on hieno laji, jota voi harjoitella, mutta yksinäisyys on kuolemaa muistuttava kalmanhajuinen tila, jossa ihminen lakkaa rakastamasta itseään.
Opin senkin, miten moninaisista syistä ihmiset tuomitaan vankeuteen. Ja senkin, että joku saatetaan kärsimään toisen rikoksen vuoksi. Suurin osa ihmisisitä tulee rikoskierteisestä taustasta, mutta on paljon nuoria ensikertalaisia. Erästä nuorta naista symppasin ulkoilutunnilla, sillä hän poikkesi meistä muista erikoisella, velmulla ilmeellä, johon syttyi lämpö hänen luottaessaan vaistonvaraisuudella keskustelukumppaniinsa.
Naisesta näkyi, ettei hän halunnut juurtua joukkoon vaan eli itsekseen. Myöhemmin hän eteni osastolle, missä hän sai tehdä arjen töitä ja tukiverkosto johdatteli hänet laitoksesta koevapauteen. Minä, joka en koskaan askartele kun en osaa, tein suuren kortin. Liimasin lehtikuvia ja ajattelemista sekä turvaa antavia lohtutekstejä. Sanoin että ei vaihdeta osoitteita, sillä tätä aikaa ei ole syytä muistella, vaan on mentävä rohkeasti eteenpäin ja otettava oma paikkansa. Tulee uusia ja voimaannuttavampia ystävyyssuhteita. Niihin kannattaa panostaa ja uskaltaa tehdä irtiottoja jo elettyyn.
22.1. Kohti tasapainoista elämää
Naisena on vaikea hyväksyä elämän olosuhteita, missä ei pysty sävyttämään hiuksia siististi. Joillakin tyviväri on harmaa, toisilla lilan tai porkkananväristen tyvessä kasvaa ruskeaa tai luonnonvaaleaa. Vankilaan saapuessa ulkomuoto on vielä siisti. Viikkojen jäljiltä alkaa peiliin katsominen tympäistä. Tyviväri muuttuu ja luo epäsiistin olon.
Vaikka suljetulla osastolla ei juuri tapaa ketään, mietin kuntosalille mennessä ja vartijoiden tuodessa ruokaa, vedänkö pipon päähän tai löytyisikö asusteistani jokin nauha hiuksiini solmittavaksi. Ei löydy.
Tänään on hiustenleikkuupäivä. Otan keltaiset muumisakseni ja lyhennän sieltä täältä. Viimeksi lapsena tuli kokeiltua hiusten leikkuuta. Laitoksessa taantuu lapseksi. Teosta sai lapsena tukistusta, täällä ei asiaa noteerata, mutta kumma kyllä itselle tuli huolitellumpi olo. Miten juhlistaisin asian? Avaan ikkunan, raitis ilma virtaa keuhkoihini. Aistin muutaman minuutin vain kehon ja mielen tuntemuksia ilman yhtä ainutta ajatusta. Mutta ajatus syntyy, ja tällä kertaa se tuo muistikuvan vapaana elävästä metsäpeurasta, joka pysähtyy pitkäksi toviksi vain nuuhkimaan ilmaa ja kokemaan yhteytensä ympäristöön ja maailmankaikkeuteen, kunnes se jatkaa verkalleen tarpomista lumisessa metsässä.
Muistikuva sysää minut joogaliikkeisiin tehostaen hyvän mielen oloa liikkeillä, jotka vapauttavat lihasteni jännitystilat. Katson uudestaan pikkupeiliini. Rapistuneen joulukuusen ulkomuotoni suorastaan hehkuu elinvoimaa.
Mitä nyt teen itsesynnytetyllä energialla? Päivä on vasta puolivälissä. Valitsen kirjahyllystäni opiskelukirjan. On aika haastaa aivoja. Mieleenpainaminen kun onnistuu parhaiten virkistyneenä ja hyvällä tuulella.
Ja kuinka onkaan, parin tunnin kuluttua muistilokeroiden täyttämisen jälkeen palkitsen taas itseni. Keitän vettä ja sekoitan capuccino-jauheen. Juuri tällä hetkellä elämä on täydellistä ja täyteläinen on juomanikin.
Hiukset ovat toistaiseksi kasvaneet normaalisti. Siitä on syytä olla kiitollinen, sillä laitoksen näivetyskuuri tekee joillekin hiuskadon. Useimmat meistä kärsivät iho-ongelmista. Äkkiä vain ilmaantuu pieniä näppyjä. Minussa oleva omalääkäri uskoo sen johtuvan syrjään työnnetystä ahdistuksesta. Moniongelmaisten vankien kuntoutus on muutosvaihetta elävän rikosseuraamuslaitoksen toimintatapa. jos minulla olisi valta, edellyttäisin että jokaiselle rangaistusta suorittavalle taataan riittävän usein ja yksilöidysti määritelty keskustelu ja muu hoito kaikille osapuolille, myös yhteiskunnalle olisi luonnollisempaa ja järkevämpää tukea laitoksesta ulos omatoiminen ihminen, jolla on työpaikka ja asunto sekä saumattomasti siviilissä jatkuva tukitoiminta.
jos nyt Rise eli Rikosseuraamuslaitos pystyy resurssoimaan ohjaavaa työvoimaa henkilökunnasta auttamaan vapautuvien ihmisten jatkoelämän rakennustelineiden pystyttämisessä. Muutosta haluava ihminen voi etsiä tukiasuntoa, työpaikkaa ja kuntouttavia ryhmiä tukemaan jatkossa jo kuukausia ennen vapautumistaan yhdessä laitoksessa toimivan yhteyshenkilön kanssa.
Vangin tavoitteena voi olla esimerkiksi raastavan parisuhteen lopettaminen vankeusaikana, jolloin päihteetön arki luo pohjan käydä asiaa mielessä läpi. Suurten linjapäätösten läpi viemiseksi kysytään sisäistä voimaa. Se on useimmiten saavutettavissa vasta päihteettömyyden toteutuessa. Saavutetulla voimalla pystyy suunnittelemaan tasapainoisemman elämän.
13.1. Ystävyys ilman lupauksia
Verenpaineeni kohosi tullessani suorittamaan vankeusrangaistusta. Eikä siinä kaikki, arvot jatkavat kohoamistaan lääkityksestä huolimatta. En ymmärrä, mikä aiheuttaa stressin, sillä mikään näkyvä ja ulkoinen aiheuttaja se ei ole. Monilla kuuluu olevan sama vaiva.
Pohdin stressin syntyä. Se ei tunnu aamulla levollisen unen jälkeen. Illalla levolle mennessäni korvissani suhisee ja koen syvää uupumusta. Siinä välissä ovat päivän tunnit, joiden aikana vastentahtoinen oleminen ilmeisesti käy mielessä, vaikka sen pyrkii työntämään ajatuskomeron alimmalle hyllylle.
Päivät kuluvat verrrattain nopeasti omatekoisen päiväjärjestykseni mukaan. Luen, seuraan ajankohtaisohjelmia ja kiinnostavia tv-sarjoja, kuntoilen. Silti koen suorittavani jokaisen päivän kuin armeijassa, yön jälkeen taas yksi aamu vähemmän.
Ilmastointijärjestelmä toimii ja kuivattaa ihoa ja huulten pintaa. Huulivaiva ei ole mitenkään vähäinen ongelma, sillä liuskoittuva iho on arka vaikka uusiutuukin päivässä parissa. Hoitoon ei enää kuukausien oleskelun jälkeen auta tavallinen huulivoide. Sitten keksin parantavan öljyn.
Vankilaostoksena hankkimani rapsiöljy on mainio lisä laitoksen salaattiin, se on raikas, täysin mauton mutta korostaa vihersalaatin ja porkkanan makua. kokeilin sipaista sitä huuliini. öljy on kevyt eikä tahmainen oliiviöljyn tapaan. Se ei tee huulista kiiltäviä, mutta tuntuu heti hoitavalta. Ja mikä parasta, siinä ei ole kosmetiikka- ja lääketeollisuuden lisäaineita. Suorastaan loistava oivallus minulta, sanon itselleni ja vain itselleni. En kaipaa tuomion lisäksi hullun leimaa.
Rainbown rapsiöljy huulille sipaistuna toimii niin hyvin, että liuskoittuminen loppuu vuorokaudessa. Jatkan onnistunutta hoitoa ylläpidolla ja nostan huulille tipan päivällä ja ennen yötä. Ei enää kireitä huulia, ja varsinaisen puikon voi säästää ulkoilutunnin pakkassäähän.
Muitakin omaperäisiä konsteja olen kehitellyt hyvinvointia silmälläpitäen. Vaikka selli on kohtuullisen lämmin, ei keho pysy lämpimänä ilman liikuntaa. Sitä taas on rajoitetusti tarjolla. Pukeudun sisäoloja varten kolmiin pitkiksiiin. Ne ovat pitkät kalsarit, verkkarit ja fleecehousut. Ylävartaloon kaksi pitkähihaista t-paitaa, joiden päälle kaksi fleecepuseroa. Jalkateriin paksut froteesukat ja päällimmäiseksi pitkävartiset villasukat, ystävältä saatu lahja.
Joinakin päivinä, varsinkin lauantaina ja sunnuntaina, jolloin ulkoilutunti on tavallista myöhemmin enkä pysy lämpimänä, vedän vielä pipon päähän. näin pukeutuen ei tarvitse valittaa ensimmäiselle vastaantulijalle kylmyyttä, ja mieliala pysyy iloisena ja energisenä.
Mitä iloisella ja energisellä mielialalla on väliä selliolosuhteissa? no, silloin syntyy luontainen halu suunnitella elämäänsä laitosajan jälkeen. Kun on pinnistelemätön ja seesteinen olotila, haluaa haaveilla. Minulle ei yksikään ystävistäni kääntänyt selkäänsä tuomion takia. Useilla rangaistusta kärsivillä käy tapaajia, mutta on niitäkin, joilla ei ole ketään, näin kerrotaan. Se tuntuu surulliselta, vaikka en heitä tunnekaan.
Koen suurta kiitollisuutta joka päivä, ja todellakin päivääkään unohtamatta ajatuksissani, kirjeitse, tapaamisissa ja puhelinsoitoissa kitän ystäviäni siitä, että he ovat omana itsenään ystäviä ja voimme jakaa elämänkokemuksiamme vuosikymmenestä toiseen.
Näen myös, miten vankilassa syntyy ystävyyssuhteita. Se on luonnollista varsinkin niiden vankien keskuudessa, jotka ovat jo aiemmin kuluttaneet aikaa laitoksessa. Rajoitetun elämänmuodon prosessissa oleminen typistää persoonallisuutta. Jokainen etsii hyväksyntää, mutta huumorintajukin on kirjavaa. Jollakin huumorintaju joustaa, jollakin vitsiksi tarkoitettu synnyttää ärtymystä.
Missään ei enää kirjoiteta yhtä paljon kirjeitä kuin vankilassa. Posti tuodaan iltapäivällä ja se on taatusti päivän odotetuin hetki. Kirjoitan pitkiä, keskustelevia kirjeitä ulkopuolelle. Koska se on katoava laji, ilmoitan kirjeen saajalle, että en edellytä vastausta. Voimme soitellessa ottaa esiin kirjeessä ilmaistuja ajatuksia. Silti usea kirjeeni saaja vastaa, joku samana päivänä mutta lähes kaikki kuukauden, parin viiveellä. Ymmärrän sen paremmin kuin hyvin, siksihän ilmaisin etten odota kirjettä. He tuntevat minut ja uskovat. Se on hyvä. Olisi ärsyttävää saada pinnistelemällä kirjoitettu kirje, missä kirjoittaja kuvaa kiireitään ja asioiden keskeneräisyyttä. Silloin todella kokisin olevani taakaksi.
Itselleni on kiviriippaa tarpeeksi jo siinä, että olen määräaikaisen rangaistusajan verran ystävilleni jossain määrin taakka. Se on asia, jonka kumpikin osapuoli on hyväksynyt. Avioliittolupauksessa lausutaan jotain pysymisestä rinnalla myötä- ja vastoinämisessä. Ystävyydessä pätee sama ilman lupauksiakin.
8.1. Taantumista vastaan
Mietiskelypaikkani vankilassa on ikkunan äärellä. Käännän katseeni avaruuteenja koen ajattomuutta. Vähän aikaan kukaan ei käske, kehota, oleta. Oma, yksityinen tauko antaa minulle voimaa. Toisinaan avaan radioni ja elän tunteilla suosikkikanavaani ja biisinsanoitukset. Säädän äänen voimakkuutta vauhdikkaammaksi ja fiilistelen. Palaan kesän tanssi-iltoihin ja partnerini käsivarsille, puheluihin, katseisiin, hauskanpitoon. eletty on aarreaitta, mistä voi virkistyä ja virittäytyä elämyksellisiin hetkiin uudestaan ja uudestaan. Voin kelata parhaimpia kokemuksiani, joilla ravitsen mielikuvitustani.
Ihmiselle luotu mielen käytön taito on suurenmoinen, mielettömän hieno huomenlahja. Suljetussa laitoksessa koen pahimmaksi rangaistukseksi sen, että laitoselämä irrotta minut käyttämästä tunnearsenaaliani. Kapasiteetti on jäissä. Tunteita ei ainakaan minun käsitykseni mukaan ole sopivaa näyttää vartijoille, jotka tekevät työtään ja yrittävät saada hommat sujumaan hätäilemättä mutta minuuttiaikataulussa.
Tajuan selvemmin kuin koskaan ennen, miten riippuvainen ihminen on muista ihmisistä, joiden kanssa voi jakaa tunteita. Olen sellissäni kaksikymmentäkolme tuntia vuorokaudessa itseni seurassa. Kun seurani käy puuduttavaksi, valitsen tv-kanavilta musiikkia tai rakkauskomedian. Jälkimmäisiä esitetään kiitettävästi joka päivä. Tulisin umpimieliseksi ilman elokuvia, sillä niiden avulla avaan nauru- ja kyynelkanavat. Voin eläytyä intohimoisiin suhteisiin aina kommelluksien kautta eroon.
Vankina voin olla päivään tyytyväinen, jos olen jakanut ulkoilutunnilla tunnekokemuksen tosen kanssa, oli hän sitten vanki tai vartija, lääkäri tai pastori. Tunne välittyy kommentissa säästä tai ruokalajista, hymystä, katseesta – sanojakaan ei aina tarvita.
Joskus on hyväkin olla käyttämättä sanoja. Uudella vangilla kestää viikkoja muodostaa omakuva vangin raameihin. Kun ei käytä liiaksi sanoja, ei synny outoja tulkintoja – katseessa ihminen antaa itsestään kaiken, tahtoen tai tahtomattaan. Katseen linja on vain kahden henkilön välinen, siinä universumi luotaa toista universumia. Jengin hyväksynnän voi saavuttaa jo pelkällä katseella, läsnäolon ja aseettomuuden ilmauksellaan.
Rangaistuslaitoksen arjen rajoitukset ja käskyt ovat helppoja noudattaa. Mutta kun yritän tarkastella, mitä prosessissa tapahtuu,saavat tottelemisen ja mukautumisen teot erilaisen näkökulman. Minusta tuntuu kuin taantuisin lapsen tasolle. Vangilta ei odoteta muuta kuin työtä oman sopeutumisensa eteen, minkä lisäksi hänelle tarjotaan pian tulonsa ja vieroituksen jälkeen työtehtäviä. Moni nainen on moniongelmainen ja tarvitsee laaja-alaista kuntoutusta ja tukea sosiaalisten asioidensa ratkaisemiseksi.
Mieleni taistelee päivittäin taantumisen turtaa vastaan. Olisi avuttomuutta heittäytyä ajelehtimaan ja ilman kummempia ajatuksia vain totella ja jättää aivot narikkaan. Laitoksen laitostamista kohtaan nousee vastarinta tai sitten ei. Sekin on yksilökohtaista.
Moni tekee mielellään töitä kaikki sallitut tunnit ja vapaa-aikana ratkotaan ristikoita ja kirjoitetaan kirjeitä. Rangaistuslaitos antaa tilaisuuden opiskella atk-kurssia ja vihanhallinnan kurssia. Tiedotus koulutuksista on aktiivista ja näkyvää, se saavuttaa varmasti jokaisen.
Kurssille osallistuminen katkaisee tapahtumattoman päivän. Opiskeleminen tukee itsetuntoa ja luo keskusteluyhteyksiä.
Tällä viikolla saimme kahdesti maukasta kalaruokaa. Olin siitä niin innostunut, että lähetin keittiöön asiointikapulalla kiitoksen siinä toivossa, että jatkossakin kiinnitetään huomiota ruokailijoiden tyytyväisyyteen ja tyytymättömyyteen. Moittia en viitsi silloinkaan, kun olisi aihetta, se ei johda mihinkään. Jos harvoin saa kiitosta tai ei koskaan, viestillä on suuri painoarvo. Minä uskon rehellisen palautteen voimaan ja siihen, että asiat voi paketoida miellyttäväksi vastaanottaa.
Kuulen usein, miten paljon parempi ruoka muualla on. Kullakin laitoksella on omat keittiönsä ja kokkinsa.
Viikonloppuisin teen ostoslistalta hankkimistani nuudeleista tuoksuvan satsin välipalaksi, sillä nälkäähän nuudelit eivät pidä loitolla. Pelkästään mausteiden aromien leijuminen kopissani herättää uinuneet aistit ja makuhermot. Kivaa vaihtelua myös aivoille.
6.1.2015 Ihmisen ikävä toisen luo
Joulun odotus virisi vankilassa adventin alussa. Sikäli sekin tapahtumattomuus loi itsessään tiivistunnelmaisen joulukuun. Kauneimmat joululaulut -tilaisuuteen kokoontui runsaslukuinen vapaaehtoisten joukko. Kirkon hyvässä akustiikassa oli kiva laulaa lapsuudesta alkaen läpi aikuisiän laulettuja sävelmiä. Äänten nostattama vilpittömyys ja pelkistyneisyys toi meihin jokaiseen lohtua ja turvaa. Kaukana oli kavala maailma, edes tunnin verran.
Tunnelmoidun ajan jälkeen palasin metallipaljastimen läpi selliini. Vertasin itseäni muihin, kenellekään ei oltu suotu enempää. Muutamaa ihmistä lukuunottamatta asuttiin yksin. Tilavimmissä selleissä oli kaksi tai jopa kolmekin sänkyä. Toisinaan ihmiset sietivät sellikumppaniaan hyvin ja joskus yhteinen henkilöhistoria esti samassa suljetussa tilassa olemisen. Silloin laitos tuli vastaan. Rauhan pysyminen oli kaikkien etu.
Naispareja sukeutui vähän siihen nähden, miten nuoria ja yksinäisiä ihmiset olivat. Viereisen sellini nainen vonkui avonaisesta ikkunasta huomiota ja hän viihtyi ristikon takana jutellen montakin tuntia päivässä. Myötätuntoni oli hänen puolellaan enkä antanut asian häiritä. Olihan öisin hiljaista, onneksi. Silloin ei kuulu kenenkään huulenheittoa eikä valituksia sulhasten puuttumisesta.
Naisen sukuelimen nimi maustaa jokaista päälausetta. Yritän olla kiinnittämättä asiaan huomiota, koska se ei minulle kuulu. Havahdun sanaan joka kerta. Ei siksi, etten olisi nuoruusvuosinani sitä ääneenkin viljellyt, silloin vielä muotisana ja sukupuolisen tasa-arvon puolesta puhujan ase. Mutta äitiyden ja vanhemmuuden alkaessa sana oli ollut pakko kitkeä lopullisesti sanavarastosta. En minä ainakaan pystynyt siihen, että murjaisenpa ystävieni kesken voimasanan mausteeksi, koska lapsi on päiväunilla. Valikoiminen ja itsesensuuri näyttäytyi liian hankalana ja valitsin kieltäytymisen tien. Mieheni toimi samoin.
Ei vain fyysisen kosketuksen puute vaan myös rakkauden ja sielullisten kokemusten jakamisen puute vaikuttaa mielialaan. Sellinaapurit ärtyvät ja kiukku puretaan ulkoilutunnilla kehittämällä vihan tunnetila. Sihistään, sähistään ja käytetään äänilihaksia, puhutaan päällekkäin. Kunnon sekametelisoppa, sinfonialliset ainekset kun ei kiinnitä yksittäisiin lauseisiin eikä asiasisältöön huomiota.
Minunkin tekisi mieli harjoittaa äänilihaksiani, huutaa, laulaa, rämpytellä huuliani. Vitsi vitsi. Vain osaksi totta, mutta sitäkin uskottavampi tunnustus. Nimittäin kaksikymmentäkolme tuntia päivässä puhumatta monen viikon, kuukauden tai vuodenkin ajan surkastuttaa äänihuulten voiman, puhumattakaan siitä että oman äänen resonoimisen puuttuminen rintakehässä, kasvoilla ja pääkopassa köyhdyttää aistikokemuksia.
Elän häkissä typistetyn persoonan elämää. Siihen on sopeuduttava vapautumiseen asti.
Joulunaikainen hyvä tahto tarttuu vangista toiseen. Hyvyys kulkeutuu ketjuna sellistä selliin, viestikapulana ovat kauniit tervehdykset, joilla on sisältönä repullinen muistoja. Jokaisella on joskus ollut ainakin yksi hyvä joulunaika ja meillä on sisäänrakennettu käsitys siitä, miten jouluna käyttäydytään toisia kohtaan aidon välittämisen tunnelman saavuttamiseksi. Päihteettömässä laitoksessa aitous välittyy. Kenenkään mieleen ei juolahda sohaista kurasanoja tarkoitusperäisesti toisen päälle.
Sellien vakiovarustukseen kuuluvan taulu-tv:n välityksellä saatan seurata punaista värikylläisyyttä, lasten haltioitumisen ilmeitä, lämpimiä ajatuksia lähettäviä uutistenlukijoita. Kuuntelen loikoillen ja suklaata mutustellen konserttimusiikkia ja hyräilen mukana.
Keittelen kahvikupillisen ja jatkan hyräilyä. Ajattelen rakkaitani. Heitä on monta. Huomenna soitan joillekin heistä, jos ääni kulkee. Avaan sitä vielä parin biisin verran hyräillen.
Luulen, että muissa selleissä tehdään samaa.
1.1.2015 Vanki sosiaalisena olentona
Tänään on juhlava olotila. Katson vankisellini lattialla olevia uusia, talvisia toppankenkiäni. Rakas ystäväni osti ne pyynnöstäni rahoillani ja toi ne vierailukäynnillään. Minulle riittää pitkäksi toviksi sisältöä elämääni, kun tarkastelen niitä. Nostan ne vähän päästä syliini, tutkin vuoren, saimt ja leikkaan liian silmiinpistävän valmistusetiketin irti.
Tunnelmoin siitä, miten kevyet askeleeni tulevat olemaan pyöriessäni ulkoilupihaa myötä- ja vastapäivään. Pehmeä, narskuva lumi ja kevyet toppasaapikkaat, oivallinen yhdistelmä.
Itse asiassa olen joka päivä hyvällä tuulella. Energiatasoni on yhtä vakaa kuin kotielämässäni. Yritän joka hetki elää itseäni hellien. Tasaan päivien valveillaolon tunnit laitoksen rutiinien ja sellissä viettämäni ajan kesken siten, että ajattelen rutiinien ja lainakirjojen kautta omaksuttavan tiedon edustavan yhden kolmasosan vuorokaudesta. Se on työaikaa. Toinen kolmannes on lepoa. Sinä aikana kuuntelen radion puheohjelmia. Seuraan päivän uusimpia iskelmälistoja ja tv-sarjoja. Viimeinen kolmannes menee nukkuessa. Olen siis melko tyytyväinen.
Tarkennan varmuudeksi, että olen arkeeni tyytynyt ja pýrin saamaan siitä irti parhaan mahdollisen. Osaani en ole tyytynyt, vaikka en millään lailla kapinoi tietoisesti ulospäin reagoiden enkä ajatusten tasolla. Silti vankina olo, teljettynä eläminen kohisee sielussani. Yritän joka päivä nousta sen tunteen yläpuolelle.
Päällisin puolin muilla kanssakärsijöillä näyttää menevän samalla tavalla. Jokainen yrittää parhaansa, mitä itsehillintään tulee. Kilahtamista tapahtuu, ja kun jotain vähäistäkin sanomista ilmenee, asiasta tietää nanosekunnissa koko osasto ja sen jälkeen muut osastot. Inhimillinen tehvooni, sitä on uteliaisuus.
Luen lehdestä, että vankien itsemurhaluvut ovat puolittuneet viimeisten vuosien aikana. Tällaista ensikertalaista asia pysäyttää. Olisi hyvin ahdistavaa elää suljetussa sellissä, mikäli kanssakärsijöitä tipahtelisi ympäriltä.
Oltuani muutaman viikon rangaistuslaitoksessa koen, että aina voisi olla paremmat resurssit toimia vankien arjen helpottamiseksi, mutta samalla havaitsen, miten yritteliäästi toimitaan nykyisillä resursseilla. Voin tavata vankilan pastoria kuulumatta kirkon organisaatioon ja puhua mieleni tilanteesta ja ajatuksistani. Voin tavata diakoniatyöntekijää. Psykologille pääsen ja yleislääkäriä tapaamaan.
Totean olevani sosiaalinen olento, joka voi hyvin, kun ympärillä olevat ihmiset kestävät kohtalonsa. On tärkeää lääkitä, kun omat voimat eivät riitä. osastolla on yli parikymmentä ihmistä, ja meillä vallitsee suhteellinen rauha. Kukaan ei raivoa sellissään. Osaan olla asiasta kiitollinen ja tunnen itseni, tiedän miltä tuntuisi, jos joku huutaisi kärsimyksistään kuten mielisairaloissa tapahtuu. Sellainen tuska ympärilläni tarttuisi minuunkin.
Miten vankila vaikuttaa ihmiseen? En voi puhua kuin omasta kokemuksestani. En tunne kanssakärsijöitäni entuudestaan enkä opi tuntemaankaan siksi, että elämme typistettyä roolia. Ihminen on niin äärettömän paljon enemmän kuin sanoilla kertoa voi, kuten laulussa lauletaan.
Tutkimukset osoittavat, että kerran vankilassa olleen miehen odotettavissa oleva elinikä on kymmeniä vuosia vähemmän kuin keskimäärin. Kuulen usealta taholta, että vankila jättää jäljen, minkä takia on erittäin vaikea löytää työnantajaa, joka osaa ja pystyy toimintaympäristönsä puolesta hyväksymään työnhakijan vankilamenneisyyden. Onko tässä syy, miksi kierre on ikäänkuin tulevaisuuteen paalutettu ennen kuin ihminen on edes vapautunut?
Tuomion pituudesta riippumatta sähköisesti hallinnoitu yhteiskuntamme muuttuu yhä kiihtyvämmällä vauhdilla. Kun vankeusrangaistuksensa suorittanut vapautuu vuoden kuluttua, on verotuskäytäntö saattanut muuttua, asumistukea kiristetty ja työttömien määrä moninkertaistunut. Lisäksi ovat ainakin maksutapajärjestelmät muuttuneet.
Joku on saapunut markka-aikana rangaistuslaitokseen ja vapautuessaan katselee epäuskoisena muovikorttia.
Ostosvalikoimissa on postikortti. Hyvä kun on, mutta tuntuu idioottimaiselta tilata korttia, jota ei itse ole valinnut. Koska postikortti on pieni, kompakti esine, siinä jokainen yksityiskohta korostuu ja saa merkityksiä suhteessa lähettäjään ja vastaanottajaan. Kortti visualisoi muutaman sanan viestin. En pysty umpimähkään tilaamaan mitään henkilökohtaisesti annettavaa. Piirrän mieluummin kirjepaperille jonkin symbolin.
Kuluneen päivän kohokohtani, huoneeni ylpeys, uudet toppakengät, seisovat ojennuksessa sellinoven vieressä. Etsin niiden alle valmiiksi luetun sanomalehden. Sen päällä on hyvä kuivatella savea, hiekkaa, lunta.
Vartija avaa vielä kerran oven ja päästää käymään oikeassa vessassa. Hän antaa dosetista iltalääkkeet. Minulle ei iltalääkkeitä ole. Nuhkahdan ilman piinaavia, levottomaksi tekeviä ajatuksia.
Vartijat toivottavat aina öitä. Vastaan joskus samalla sanalla, usein kuitenkin sanon ”Hyvää yötä”. Kumpikin ilmaisu vaikuttaa tilanteeseen nähden omituiselta. Ajattelen vartijoita, joilla joistakulla on edessä kotimatka pimeään iltaan, kotityöt odottamassa. Käyn nukkumaan vasta jonkin tunnin kuluttua, mutta toivotus tulee lasten nukkumaanmenon aikaan. Silti toivotus on ehdottoman tärkeä. Sen pointti on luoda turvallisuuden tunnetta. Toistot synnyttävät rutiinin ja se puolestaan levollisuutta sisäiseen järjestyksenhakuun.
Laitokseen tulee myös oman valinnan kautta ihmisiä, jotka toivovat laitoskokemusta pystyäkseen katkaisemaan kierteensä. Ihminen voi haluta nähdä, mihin päätyy, jos jatkaa entiseen tapaan. Vankilakonkarille strukturoitu elämä voi olla paljon helpompi kestää kuin kotielämä, jota kukaan ei valvo ja jota ei itse saa kuriin.
Ajattelen, että vankilalaitokseen on kertynyt uskomaton määrä kokemusta ihmisluonnosta. Onhan vankila ihmiskunnan vanhimpia ihmisen luomia organisatorisia malleja. Hyvyys ja pahuus ovat kuin vakio, mutta suhde vankien rangaistuslaitoksen sisällölliseen toimintaan muuttaa muotoaan yhteiskunnallisten trendien mukaan. Ehkä sisältöön vaikuttaa myös ennen kaikkea raha ja se, miten priorisoidaan raha – ennaltaehkäisyyn vai seurauksiin? Öitä.
Kirje ystävältä
Yhteydenpito vankilasta ulkomaailmaan on mahdollista, mutta suljetulta osastolta mutkikasta. Selvää on se, että mikään tärkeä asiani ei jää hoitamatta, siihen vain kysytään sata kertaa enemmän kärsivällisyyttä.
Suljetulla osastolla eletään 23 tuntia vuorokaudessa yksin tai kaksin sellissä. Kun haluaa soittaa, se ilmoitetaan soittopyyntökaavakkeella. Soittamaan pääsee noin joka toinen päivä. Puheaika on minuutilleen 10 minuuttia eikä yhtään enempää. Sinä aikana voin soittaa niin monelle kuin ehdin tai rupatella yhden ystävän kanssa koko ajan edestä.
Ilmoitan etukäteen numeron, mihin aion soittaa. Kirjoitan varmuuden vuoksi pari ylimääräistä numeroa, joihin soitan ellen tavoita ensimmäistä. Yhteys ulkomaailmaan on päivän kohokohta. Suunnittelen keskustelun kulun yksityiskohdat jo tunteja etukäteen ja puhelun jälkeen fiilistelen sellissäni. Käyn mielessäni läpi ajatustenvaihdon nyanssit ja tankkaan itseeni iloa ja energiaa. Ihmisen itseään parantavat voimavarat korostuvat.
Voimme kirjoittaa soittopyyntökaavakkeeseen toivomuksen soittoajasta. Se voi olla tärkeä tekijä ennalta sovittua varten, sillä eihän soitettava pysty joka tilanteessa ottamaan puheluani vastaan, vaikka eläisikin kännykän kanssa symbioottisessa suhteessa. Me puolestamme soitamme osaston yhteisestä seinäpuhelimesta. Työvuorossa oleva vartija järjestelee soittovuorot saamiensa soittopyyntökaavakkeiden toivomusten mukaan. Homma toimii hyvin enkä ole jäänyt pulaan ohimenneen puhelinajan takia kertaakaan.
Ostan kerran viikossa sallitun ostosteni tilauslistan yhteydessä myös puheaikaa. Kymmenellä eurolla pystyn soittamaan lähes parikymmentä lyhyttä puhelua, siis todella lyhyitä. Jaaritteluun kuluu kyllä euroja.
Kun soitan rakkaalleni, minuutit kuluvat nopeasti. Sielun täytyy ehtiä mukaan, kun puhelussa ei ole kyse vain järjestelyjen käskyttämisestä tyyliin voitko ostaa talvikengät ja tuoda tullessasi.
Päivän tunnelmat vaihtelevat. Toisinaan koen tarvetta vain puhua kuullakseni omaa ääntäni ja saadakseni vahvistuksen sille, että kuulostan edelleenkin itseltäni. On tärkeää tarkkailla itseään ikään kuin ulkopuolelta, ettei vain olisi muuttunut siksi päänsä sisällä eläväksi möhkäleolioksi, millaisena usein koen itseni.
On toisia soittopäiviä, jolloin siirrän sivuun oman ilmaisutarpeeni haluten ja janoten kuulla, kun toinen ihminen kertoo arjestaan mitä tahansa. Niiden sanojen siivittämänä pystyn näkemään ulos tästä laitoksesta.
Puhelinhuoneessa kaikuu kammottavasti. Tila on entinen selli. Mikään tekstiili ei vaimenna ääntä. Inhottaa ajatella, miten yksityiset puheeni kantautuvat käytävälle muiden korviin. Realismia on sekin, että olemme kaikki samalla viivalla.
Tänään saan ystäväni kirjepostin. Hän lähettää puhelimitse pyytämäni lehtileikkeen Helsingin Sanomien laajasta artikkelista. Se käsittelee Euroopan kidutuksen vastaisen komitean tekemää tarkastusta Suomen vankiloissa ja tutkintavankien säilyttämisestä olosuhteissa, jotka eivät vastaa EU:ssa määrättyä tasoa Suomi saa jälleen moitteita paljuselleistä kuten on saanut jo 20 vuoden ajan. Paljuselli tarkoittaa sitä, että sellissä ei ole vessaa vaan ihminen tekee tarpeensa pieneen kannelliseen ämpäriin, minkä hygieniasta hän on itse vastuussa.
On rutiinia tyhjentää se aamuisin, kun vartija avaa sellin. Käväisen vessassa ja toisessa huoneessa puhdistamassa paljun. Suomen takapajuisuus on vankiloiden määrärahoista päättävien poliitikkojen vastuulla. Paljusellejä inhoavat niin selleissä elävät ihmiset kuin vartijatkin, koko laitoksen henkilökunta.
Artikkelissa kirjoitetaan, että vankilalaitosten henkilökunta saa komitealta kiitoksen asiallisesta ja ystävällisestä kohtelusta. Näin saan vahvistuksen ajatuksilleni. Vankilassa eläminen on kamala kokemus, mutta se ei johdu vähimmässäkään määrin henkilökunnasta, vaan tilanteesta.
Elän vapausrangaistusta läpi. Vaikka meillä jokaisella on sellissä televisio ja saamme tilata lehtiä ja vastaanottaa vierailijoilta korkeintaan 3 lehteä kerralla koen, että en pysty seuraamaan kiinnostustani vastaavalla tavalla yhteiskunnassa tapahtuvia asioita.
Huomaan kritisoivani Ylen uutisia, ne eivät taustoita riittävästi vaan ovat toisinto mainosrahoitteisesta tiedonvälityksestä. Elämme pääotsikoinnin ja toiston aikakautta. Vähän niin kuin olisimme apinalauma, vähäjärkisiä uteliaita, joille saavat riittää päälauseet.
Vapaudenriiston muistaa joka ainut päivä. Sisimpiä tunteitaan ei pysty jakamaan kenenkään kanssa. Sitä elää tynkäelämää myös psyykkisesti. En ymmärrä kuinka vankilaan sullominen voisi laajaa vankijoukkoa parantaa.
Ihminen toteuttaa kohtaloaan riippumatta siitä, onko hän rangaistusta kärsimässä vai yhteiskunnassa kiinni.
Selvää on se, että yhteiskunnan turvallisuuden vuoksi täytyy voida eristää ihmistyyppi, joka on jatkuvasti uhka muille. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus elää ilman ulkoista pelkoa.
25.12. Minuuttiaikataulu
Minuuttiaikataulu ei ole ensimmäinen asia, mikä tulee vankilassa vietettävästä ajasta mieleen. Mielikuva vangista on että hän viettää sellissä aikaa, jota hän itse strukturoi.
Tosielämässä on toisin. Päivä alkaa 7.00 aamiaisjakeluineen. Samoin lounas, päivällinen, ulkoilutunti ja kuntosalivuoro, kaikki toimii minuutilleen. Laitoksessa henkilökunta ja vangit suorittavat tehtäviä ja aikaa yhtä tunnollisesti.
Pohdin, laitostunko ja jos, ilmeneekö se jo viikkojen vai vasta kuukausien kuluttua. Kukaan ei vastaa kysymykseeni. Jokaien sopeutumistarina on erilainen.
Sukulaiseni ja ystäväni käyvät ilokseni vierailupäivinä, mihin on tilaisuus joka viikonloppu. Kysyn heiltä, huomaavatko he minussa muutoksia. Saan aina saman vastauksen, olen entinen itseni.
Laitoksen arjessa en tosin koe, että sisimpäni muuttuu, ellei sillä tarkoiteta elimistön toimintahäiriöitä. Kasvojeni ihoon nousee teini-iän vaiva, nimittäin yksittäisiä, isoja näppylöitä. Monen kasvoilta näen saman vaivan. Se on seurausta mielen ja kehon stressitiloista. Elimistön oma puolustusjärjestelmä, aivojen stressimekanismi, toimii yliaktivoituneena. Monella on verenpaineen nousua, myös minulla. Arvot hipovat sataakahdeksaakymmentä yläpaineen osalta. Siihen saa lääkitystä, mikä laskee mittaustulosta, mutta ei poista oireen aiheuttajaa. Se taas ei ole rikosseuraamusviraston vika, että ihmiset on suljettu telkien taakse.
Minuuttiaikataulun tapahtumien välissä on runsaasti aikaa täyttää päivänsä miten haluaa. Television seuraamisen ja lukemisen sekä kirjeiden kirjoittamisen lisäksi uneksin paljon. Lapsuusvuosien jälkeen ei ole ollut yhtä hyvää aikaa itsensä kuuntelemiselle. Se tuntuu tosi hyvältä. Suunnittelen, miten käytän aikani jatkossa ja harkitsen opintoja.
Huvitan itseäni hasuilla mietteilla, kuten että olen ruotsinlaivalla, joka ei ikinä saavu perille. Elän hytissä, ja huonepalvelu pelaa. Alkoholia tai skumppa-kivaa en saa valkoisin hansikkain tarjoiltuna, mutta ei ole väliksikään. Raittius on ihmisen herkkävaistoisinta aikaa, hyvää aikaa.
Joskus kuvittelen olevani avaruustaksin kyydissä. Alus laskeutuu avaruudessa puolen vuoden kuluttua, kävelen tutustumassa paikkoihin ja lähdemme paluumatkalle. Sellissä katoaa ajantaju. Ainakin minulle on tärkeää pitää kelloa silmien tasolla. En halua köllötellä sängyllä, kun oveni avataan.
Ihminen vaikuttaa omalla käytöksellään kohteluunsa niin muurien sisällä kuin niiden ulkopuolellakin. En tunne vankilan toimintafilosofiaa enkä kuntoutuksen tavoitteita, mutta liike on avaintekijä laitoksessakin. Ulkoilutunnilla vaihdetaan kuulumisia ja seurataan käytävän muissa selleissä elelevien suunnitelmia.
Vangit voivat koska tahansa kertoa pyynnöistään päästä lääkärille, pastorille tai toiminnallisesti toisenlaiseen osastoon. Saman rakennuksen sisällä on vaihtoehtoja. Kiertoliikettä säätelee näin maallikon silmin asukkaiden määrä, tuomioiden pituudet, tilarajoite ja käyttäytyminen. Jos pää kestää ja käyttäytyminen on asiallista, voi jossain vaiheessa vaihtaa osastoa ja tulla osaksi kiertoliikettä. Osaston vaihtaminen tarjoaa vaihtelua, uusia henkisiä haasteita. Koko ajan on liikettä, vaikka en vaihtaisikaan paikkaa. Joku lähtee siviiliin, toinen tulee tilalle. Siinä kysytään jokaiselta joustavuutta. On kyettävä lunastamaan oma paikkansa joka päivä.
Ostoslistaan on ilmestynyt lisää lankavalikoimaa. En ole käsityöihminen, mutta osaan iloita heidän puolestaan, jotka ovat käteviä käsistään ja saavat ajan kulumaan yhdistämällä telkkarin huvin ja valmistuvan aikaansaannoksen hyödyn. Eräs kutoo sellikaverin tilaamia villasukkia, toinen virkkaa kesämekkoa.
Viikonloppuna saan vieraan. Tänne ei saa tulla kutsumatta. Ei voi vain piipahtaa, kun sattuu sopimaan. Vierailupäivät työllistävät henkilökuntaa monin eri tavoin. Anomme vierailijalle luvan saapua tarkoin suunniteltuna päivänä ja kellonaikana. Laitos vahvistaa parin päivän kuluttua vieraalle järjestetyn ajan.
Sovin ensin puhelimitse rakkaan ihmisen tapaamisen. Hän kertoo aikatauluunsa sopivan tapaamisajan, minkä minä anon laitokselta. Vahvistus annetaan kirjallisena ja sen jälkeen soitan vahvistuksen tulijalle. Posti olisi aivan liian hidas tähän prosessiin. Tietokoneita ei saa suljetulla osastolla käyttöön, joten sähköpostittelu on poissuljettu.
Mutta mikäs sen mukavampaa kuin soitella usein, vaikka lyhyitäkin puheluita. On hupaisaa kuulla omaa ääntään ja aina yhtä juhlaa kuulla rakkaittensa äänet. Onneksi en ole kuulennolla vaan tanakasti maan pinnalla puhelimen lähettyvillä.
22.12. Vankilavaatteet
Kun puin ensimmäisen kerran vankilavaatteet, joissa kaikissa luki RISE tai VHL eli ei mikä tahansa tuotemerkki, jollainen ostetaan kauppakeskuksista, käväisi mielessä se, tuntuuko olo enemmän vangilta, kun vetää ne päälleen. Kumma kyllä, sillä ei tunnu olevan vaikutusta. Siviilivaatteita puen ylleni niiden erilaisen käyttömukavuuden takia. Joissakin tilanteissa on kivempi vetäistä laitoksen kulahtaneet, perukertojen kuluttamat verkkarit omien alusvaatteiden päälle. Kuntosaliin esimerkiksi laittaudun vankilan verkkareissa.
Joka kerta kun ovi avataan ja meidät lasketaan pihalle ulkoilemaan tai kuntosalille, kirkkoon tai lääkärille, menemme metallipaljastimen läpi. Siitä ei kukaan rutise. Tapa muuttuu mekaaniseksi ja tarkastus luo turvallisuutta.
Ostan kanttiinilistalta paperisakset. Sakset ovat henkilökohtaiset, ja kun vartija luovuttaa ne, jokaisen on allekirjoitettava vastaanottaneensa sakset.
Leikkaan paperisaksilla itse hiukseni. Sakset ovat pienet mutta aika kätevät. Ne on varmaankin tarkoitettu pienten lasten käyttöön, sillä paksut niveleni peukalossa ja etusormessa mahtuvat nippanappa tartuntareiän läpi ja liike takaisinpäin on yhtä vaivalloinen. Sakset ovat keltaiset ja niissä on muumikuviointi. Se huvittaa minua joka kerta, kun otan ne esille. Hyvä oivallus sisäänostajalta valita mieltä piristävät työvälineet.
Tulen ajatelleeksi, mahtuvatko miesvankien sormet pidikereikiin. Boattu miesvanki leikkaamassa varpaankynsiään ja otsatukkaansa keltaisilla muumisaksilla voisi olla hauska näky.
Joskus puhtaat vankivaatteet, joitka meille tuodaan viikottain tilauslistan mukaan, haisevat tunkkaiselta ja likaiselta niin vahvasti, että selliin lemahtaa ummehtunut haju. Tänään sain sellaiset verkkarit ja siihen kuuluvan yläosan. Ei sitä joka viikko tapahtu – ajattelen, että vaatteet oat lajitellessa inhimillisen erehdyksen vuoksi joutuneet väärään koriin. Mutta tilalle ei saa viikkoon uutta. Voin pahoin. Avaan nopeasti ikkunan sepposen selälleen ja haukon raitista ilmaa.
Valitsen muovipussieni joukosta huonoimman, paiskaan lemuavat vaatteet siihen ja suljen pussin tiiviisti. Asettelen pussin vaatekaappini taaimmaiseen nurkkaan. Ei tarvitse muistaa näitä tuntemuksia kokonaiseen viikkoon. Joudun viikon ajan kuluttamaan siviilivaatteitani kuntosalilla, mutta minkäs teet. Kuntosalia en jätä väliin. Ulkoilutunnin jaloittelu ympyrää tai neliötä kävellen ei riitä ylläpitämään henkistä vireyttä eikä lihaskuntoa. Jälkimmäistä tarvitaan, vaikka makaisi selällään kaiket päivät.
Kuntosaliin meneminen, kuten ulkoilukin, on vapaaehtoista. Runsas puolet osaston vangeista lähtee tilaisuuden tullen liikkeelle. Kun sellikäytävän ovet avataan, alkaa samanaikainen pulputus kuin koululuokassa välitunnin alkaessa. Metalliset ja kimeät äänet kimmahtavat kiviseiniin ja melu yltyy odottaessa, että vartija avaisi oven rappukäytävään. Äänet eivät ole puhetta vaan paineen purkamista.
Rappukäytävässä kaiku yltyy sellaisiin lukemiin, että en saa yhdestäkään sanasta selvää. Kun joku kääntää katseensa minuun päin suun käydessä, vinkkaan kädelläni korviini ja pihan suuntaan. Puhutaan pihalla asiat.
Osa meistä ryhmittyy tupakalle kälättämään, osa kälättää ja polttelee kiertäessään pihaa. Kuvio toistuu päivästä toiseen vakiona. Kun uusi tulokas hakee paikkaansa vankien joukossa, hän liimautuu välittömästi paikallaan oleviin kuin hyväksyntää ja turvaa hakien, jos hänet tunnetaan samoista piireistä. Ulkomaalaiset ja uut oudot tapaukset hakeutuvat hekin toistensa seuraan, ainakin osan tunnista. Vanki on laitoksessa toisen vangin turva.
18.12.2014
Vankilalla on hienompikin nimi, se on rikosseuraamuslaitos. Minä vietän nyt sellaisessa aikaa. Vangin vaatteissa lukee tikkukirjaimin RISE, lyhenne rikosseuraamuslaitoksesta. Kuka ikinä onkin rakentanut pitkän sanan, on ansiokkaasti sisällyttänyt siihen loogisuutta ja etiikkaa. Laitokseen joutuu rikoksen seurauksena. Simppeliä. Tietenkin edellyttäen, että jää kiinni ja tuomitaan. Suomalainen etiikka on 2014 aika kummallista, kun enää ei tarvitse ilmoittaa poliisille, vaikka tuhoaisi toisen auton.
Mutta kun jouduin vankilaan, sain valita pidänkö omia vaatteita tai vankilan tamineita. Ulkoilutakki on muuten hyvännäköinen, kiva malli ja siisti materiaali, mutta selässä lukee isoin valkoisin kirjaimin RISE, eli sillä ei kauppareissulle mennä ainakaan huomaamatta. Harmaa-marjapuuro -väriyhdistelmä toistuu asusteissa. Ihan toimiva, ja voi yhdistellä omiin vaatteisiin. Harmaa väri kasvoja vasten ei pue ketään. Verkkareitten lahkeissa lukee mustalla RISE, samoin sävy sävyyn olevassa huputtomassa verkkarin yläosassa. Vanki ei saa pitää hupullisia vaatteita eikä pipoa sisällä. Useimmat meistä käyttävät RISEn vaatteita, se on helppoa ja omat vaatteet säästyy kulutukselta.
Kirkkopäivänä moni meistä pukeutuu siviilivaatteisiin. Kaiutin kuuluu jokaisessa sellissä. Joka toinen sunnuntai klo 9.15 osaston työvuorossa oleva vartija kuuluttaa ”Kirkko, kirkko”. Se mainitaan kaksi kertaa käytännön syistä. Jos vaikka valuttaa vettä lavuaarissa, voi jäädä kuulematta. Sunnuntai on laitoksessa pitkältä tuntuva päivä. Siitä puuttuvat arjen rutiinit ja päivän ohjelma on kirkkoa lukuun ottamatta olematonta. Olemme 23 tuntia vuorokaudessa yksinäisessä sellissä tai kahden hengen sellissä käytävään suljetun oven takana. Kun kirkko kutsuu, lähtevät lähes kaikki vaihtelua haluavat liikkeelle. Painan pingoa. Se on sellin oven vieressä oleva painike, joka sytyttää käytävän puolella oven yläpuolelle valon. Vartija avaa tahtonsa ilmoittaneiden ovien lukot ja salvat. Me ryhmitymme käytävälle käytyämme ensin yleisessä vessassa. Osastolla on noin 25 vankia ja vessanpönttöjä on kolme. On kiva, kun ovi avataan ja pääsee taas kerran käyttämästä oman sellin pottaa.
Jollain kestäisi istunto kauemmin kuin pari minuuttia, mutta käytävällä odottavat huutelevat marttakerholaisia kiiruhtamaan. Joku toinen huutaa neuvoksi, että ”säästä ja yritä myöhemmin uudestaan”. Kun meitä on koolla puolisen tusinaa, avaavat vartijat oven rappukäytävään. Samalla he laskevat päiden lukumäärän, sama toistuu mennen tullen. Eri kerroksista valuu ihmisiä liittyäkseen kirkkokansaan. Vankilan kirkko on sisustettu askeettisesti. Silti kirkon tilassa on erilainen tunnelma kuin voimistelusalissa. Tila huokuu levollisuutta. Vartijat istahtavat hienotunteisesti takariville. Pappi jakaa halukkaille virsikirjan. Lähes jokainen ottaa sen vastaan, sillä on mukavampi olla, kun on jotain mistä pitää kiinni.
Meitä on kolmisenkymmentä. Puhe on vilkasta, sillä iltapäiväulkoilun lisäksi muuta tilaisuutta tavata ihminen, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia, ei ole. Yli puolet meistä hiljentyvät ja selvästi minun laillani pitävät siitä. Osa on hakeutunut kirkkohetkeen saadakseen tilaisuuden päästä tunniksi sellin kuristavasta ilmapiiristä ja samalla vaihtamaan tuttujen kanssa kuulumisia. Kun puheen taso nousee, myös vartija nousee. Hän siirtyy äänekkäiden luo ja käskee päättäväisesti mutta rauhallisesti heitä vaikenemaan. Puhe laantuu kuiskutukseksi. Se kuuluu vielä papin puhuessa, mutta ei häiritsevästi, ja vartijat antavat kuiskuttelun jatkua, koska se jää siedettävälle tasolle. Melkein jokainen käy ehtoollisella.
Papin puhe kiinnostaa. Hän puhuu käsitettävällä tavalla. Virsiäkin lauletaan muutama, pappi säestää pianolla. Melkein jokainen lukee sanoja. Kun hartaus päättyy, vangit puhuvat toisilleen taas kovalla äänellä ja ensimmäiseksi moititaan tuntemattomia virsiä. Olisi laulettu, mutta ihan outoja virsiä. Hartaushetki oli virkistävä kokemus, vankien henkisessä olemuksessa on iloa ja keveyttä. Ryhmässä käveleminen portaikossa tuntuu erilaiselta, yhteisöllisyyden kokemus on hyvällä tavalla läsnä.
Nyt on vasta aamupäivä, ja edessä vielä kaksi tuntia yksin sellissä ennen myöhäisen iltapäivän ulkoilutuntia. Sunnuntaina kaikki odotamme maanantain alkamista. Se on sentään vauhtipäivä, vartijoita liikkuu asioilla, luovutetaan henkilökohtainen ostoslista ja vankipyykki jätetään pesuun. Arkipäivisin on kaksi lämmintä ruokatarjoilua, lauantaisin ja sunnuntaisin vain yksi. Lienee resurssikysymys. Mutta pitkältä se päivä tuntuu aivan jokaisesta.
16.12.2014
Laitokseen vangitut rakastavat keltaisia talitiaisia. Ne lentävät tottuneesti ikkunalaudalle ja päätyvät joskus selliin. Säästän palan vaaleaa leipää, murustan osan ikkunapellille, osan kiinnitän kalteriin. Sen jälkeen aika ei käy pitkäksi, sillä tinttijengin veitikat pyrähtävät vuoronperään syömään. Ne viipyvät pitkän tovin ruokapaikalla. Ihailen niiden puhtautta ja sitä, miten kirkkaasti niiden väritys – keltainen, valkoinen ja musta – erottuvat höyhenpuvussa. Elollisen olennon katseleminen antaa energiaa ja virkistää aivoja. Onneksi laitoksen säännöt eivät kiellä lintujen ruokkimista, en ainakaan ole nähnyt kieltoa. Tintit ja niiden katseleminen pihapiirissä nostavat mieleen tunteita. Sellissä ei ole tunteilla virikemaailmaa, ellei itse tuota niitä pienillä teoilla, kuten antamalla linnuille muruja.
En ollut edes yhtä ajatusta pyöritellyt sellini yksinäisyydessä joulusta, kun vankila lähetti tilauskaavakkeen. Se tuli marraskuun alussa. Hyvissä ajoin pystyin muiden vankien tavoin suunnittelemaan ylimääräisen ruoan ostoa sekä tekemään talousbudjettia ostosten kattamiseksi. Ylimääräisessä tilauslistassa oli tarjolla muutama tuote, kuten pieni pala kinkkua tai kalkkunaa sekä tähtitorttuja. Hyvähän se on, että laitos varautuu tekemään tällä tavoin vankien joulunaikaa juhlistamaan ekstratyötä. Vähävirikkeisessä arjessa oli hipaisaa katsella sellin pöydällä jouluruokavalikoimaa marraskuun alussa, jolloin varsinaiseen jouluun on vielä viikkoja aikaa.
Entä vangin ensimmäinen joulu muurien sisäpuolella? Sekin ajatus on prosessoitava pääkopassa. Joulu ilman läheisten kanssa jaettua aikaa. Onko se joulu lainkaan? Käyn mielessäni läpi erilaisissa elämäntunteissa koettuja jouluja. Perhe-, suku- ja ystäväkokoonpano on vaihtunut vuodesta toiseen ainakin pienin variaatioin. Koska ydinperheemme on pieni, olen usein kutsunut luoksemme sinkkuihmisen. Hän on voinut olla suvun vanhin tai sairas nuori aikuinen, naimaton vanhapiika ja joskus naapuri. Tätä taustaa vasten voin tyyneydellä todeta, että joulun aaton viettoon on mahtunut variaatioita. Miksipä en asennoituisi rauhallisin mielin tämän vuoden tulevaan jouluun ja ottaisi sitä kokemuksen kannalta?
Hyräilen rakastamaani jouluiskelmää: ”Sä sydämeeni joulu tee ja mieleen hiljaiseen, taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”. Niinpä, joulu on aina yhtä aikaa uusi ja vanha. Hyvissa ajoin tiedotetaan myös joulunajan kirkkopäivistä. Tilauslistalle on ilmestynyt uusi kausituote, nimittäin joulukortit ja jouluaiheiset postimerkit. Ilman kanttiinilistan virikettä olisin unohtanut tällä kertaa joulutervehdykset. Tukistin itseäni noin kuvaannollisesti: miksi en lähettäisi tervehdyksiä entiseen tapaani? Toki läheispiirini ymmärtäisi, ettei minusta kuulu, mutta sitäkin suuremman ilon tuotan heille antamalla merkin itsestäni. Tavallaan jaan joulutunnelmaa ja osoitan henkisen vireystilani. Minua kuormittaisi tavattomasti, jos tärkeät ihmiseni surisivat minun poissaoloani.
Siispä tilaan kortit ja tunnen samalla tehneeni isonkin ratkaisun. Laitoksessa pienenkin asian mittasuhteet ovat valtavat suhteessa normaaliin kotielämään. Se ärsyttää, kun ei voi valita korttien aiheita saajakohtaisin ajatuksin. Tai voi tietysti toimitetusta korttinipusta, mutta monet ihmiset jakavat kanssani mukavan löytämisen tunteen, joka syntyy korttitelinettä pyörittäessä. Valintahetkessä syntyy omissa ajatuksissa henkinen yhteys kortin saajaan. Ilmassa ja sydämessä on turvallinen ja vankka silta itsen ja sydänystävän välillä.
Mikään ei estäisi minua värkkäämästä kortteja kätevillä, muumikuvioisilla paperisaksilla, jotka vangeille suodaan, mutta kun en ole askartelusta innostunut enkä käsistäni näppärä, pääsen asiaan kiinni ostamalla kortit. Kun tilaus parin päivän päästä tuodaan selliini, ilahdun ikihyviksi. Korttivalikoima on laaja ja kuvitustapa sympaattinen. Menen sängylle selälleni lepäämään. Katson pilviselle taivaalle ja jatkan eristyksissä vietettävän joulun suunnittelua. Voin soittaa puhelun jokaiselle hyvissä ajoin ja muutama päivä ennen aattoa, sillä turha häiritä toisten touhukasta aattoa. Edustan sitä näkökantaa, että joulun valmistelut pystyy tekemään läpi vuoden. Sopivat lahjat ostan, kun ne tulevat vastaan ja puhuttelevat, olkoon vaikka kesäkuu. Siivouksen aloitan marraskuussa. Kortit kirjoitan joulukuun alkupäivinä ja sujautan ne postin punaiseen kuoreen kaikki kerralla. Kattauksen suunnittelen joulukuun puolenvälin paikkeilla, ja ruoat valmistan pari päivää ennen aattoa. Näin ei iske kiire, joulun pahin painajainen.
Kuin huomaamatta toimin vankilassa samalla tavalla, näiden resurssien puitteissa. Tulen kuuntelemaan joulun kauniita iskelmiä ja klassista musiikkia, katsomaan elokuvia. En katso elämänjaksojani taaksepäin katkerana. Kun vankilajakso on ohi, tuskin tulen muistelemaan tämän vuoden joulua hyvällä tai pahalla. Minä yksinkertaisesti unohdan sen. Tässä joulussa tulee olemaan sisältönä se, minkä joulun ympärille pyrin rakentamaan, elinpä missä tahansa. Tämänkin joulun paras anti on levollisuus ja ilo siitä, mikä minulla on. Rauha ja rakkaus.
11.12.2014
Hyvä lukijani, tänään on taas päivä, jolloin yksi ja toinenkin haaveilee pääsevänsä jollekin toiselle osastolle. Kukaan ei ole niin epärealistinen, että unelmoisi vapaudesta ja siitä, mitä tekisi kun pääsee vapauteen. Mutta kun laittaa toivonsa siirtoon toiselle osastolle, se on kuin etapin asettamista itselleen. Sitä rakentaa näköalaa, sillä päivät toistuvat samanlaisina. Jopa vartijat puhuvat keskenään, että viikonpäivissä menee sekaisin. Vartijat avaavat sellin ovilukon ja salpa kolisee. Selliasukas ottaa ruoka-annoksensa ja lääkkeensä, ovi suljetaan ja taas salpa kolisee. Tätä päivästä päivään. Ei ole kiva vangeille eikä vartijoille, mutta homma on hoidettava. Ruoan yhteydessä jaettiin lääkkeitä. Vartijoilla on sellikohtaiset annostelurasiat. Kammoksun lääkkeitä, sillä olen lapsesta asti pyrkinyt välttämään niitä ja sen sijaan huolehtimaan mielen tasapainosta ja riittävän monipuolisesta liikunnasta. Ainahan se ei ole onnistunut ja on ollut sairauksia, joista en ole selvinnyt lääkkeittä.
Olin ennen vankilaan passitusta käynyt kolmisen vuotta psykoterapiassa ja sinä aikana saanut hyvän lääkärin tuella käsiteltyä syitä, jotka johtivat työkyvyttömyyteen. Minä en ole päihderiippuvainen ja näiden asioiden yhteissummana olin vankilaan saapuessani tasapainoisessa mielentilassa. Lääkejakelu hämmensi minut. En edes tiennyt, mihin minulle oli määrätty lääkkeitä. Sanoin kerta toisensa jälkeen kohteliaasti ”Kiitos, mutta en tarvitse lääkkeitä”, kunnes yhtenä päivänä vartija sanoi, etten ole koko viikkoon ottanut. Vastasin, etten ole ottanut kertaakaan monen viikon aikana, johon vartija, että ”Sun kannattais sanoa se sairaanhoitajalle, ettei turhaan lähetä.”
Kyllä oli mukavaa, kun ei enää tarvinnut kieltäytyä. Tuntui epämukavalta kieltäytyä. Ellen nukkuisi öisin, käyttäisin ilman muuta lääkkeitä, mutta nukun levollisesti ja herään virkeänä. Päivän aloittaminen on minusta aina kivaa. En käytä aikaa tuijottamalla pimeään aamuun ja surkuttelemalla synkkää aikaa. Käännän selkäni pimeydelle, otan esiin vain vankila-aikaa varten suunnittelemani kalenterin ja täytän tunnit mieluisilla toimilla. Avaan Aamu-tv:n ja vaihdan kanavaa Yle 1:n ja MTV3:n välillä riippuen minua kiinnostavista aiheista ja vierailijoista. Lounaan aikana nautin ruokaillessa Iskelmäradion kevyistä biiseistä parin tunnin verran, samalla kirjeitä kirjoitellen. Alkuiltapäivästä kuuntelen Teemalta klassista kahteen ja kirjoittelen blogeja. Ulkoilun lisäksi pääsee kahtena päivänä viikossa kuntosaliin. Rehkiminen on vapauttavaa ja voimaannuttavaa. Naiset soittavat teknomusaa täysillä. Hetken tuntee olevansa missä tahansa kaupungin kuntosalilla. Rehkimisen kruunaa suihkuvuoro. Osastolla on yli 20 naista ja kaksi suihkua. Vartijoilla on kova työ jakaa vuorot, ja vangit odottavat kärsivällisinä selleissä vuoroaan. Häntäpään peseytyjä on sinnitellyt tunnin ennen kuin on oma suihkuaika.
10.12.2014
Maanantai, se on viikon tärkein ja kivoin päivä, silloin nimittäin valitaan valmiista ostoslistatarjonnasta tuotteet, mitä tuodaan muovipussissa sellin ovelle. Hintataso vastaa Prismaa. Tuotevalikoima on kapea heille, jotka ovat laitoksessa pari vuotta ja kauemminkin, eikä listan sisältö muutu juurikaan. Hankkia voi hygieniatuotteita, kylmäruokia, kuivia ruoka-aineita, makeisia ja kuivakakkuja sekä paperitavaraa, postimerkkejä ja puhelimen käyttöä varten soittoaikaa.
Vangit eivät saa käsitellä rahaa. Siviilistä voi ohjata vankitilille rahaa, ja sitä vastaava määrä kirjataan ja raportoidaan säännöllisin väliajoin vangille. On omasta tarkkuudesta kiinni, miten jyvittää sallitun kuukausittaisen ylärajan riittämään koko kuukaudelle. Ostosraja nimittäin on 140 euroa kuukaudessa. Laitos ei tarjoa kahvia eikä teetä kuin kuivajauheena viikonloppuisin – vangit ostavat itse tarvitsemansa kahvit, teet, mehut ja myös roskapussit. Yleinen vitsi onkin, koska vangit velvoitetaan ostamaan omat vessapaperinsa. Pyykinpesu hoituu laitosvaatteiden osalta laitoksen toimesta, siviilipyykin saa myös pesettää joka toinen viikko vankilan pesulassa. Pyykki luovutetaan sellin numeron mukaisessa pussissa ja puhdas pyykki palautetaan seuraavana päivänä.
En ole edes harkinnut oman pienen vaatekertani pesettämistä. Pesen lavuaarissa pikkupyykin ja kuivatan sen patterin päällä. Useimmat tekevät samoin. Helpommalla voisi päästä, mutta toisaalta aikaa on enemmän kuin koskaan aiemmin elämässä. Voikaa hyvin! Palaan taas pian kuulumisten kanssa.
Marianne
4.12.2014
Ulkoilutunnilla aloin eräänä päivänä tuntea jomotusta jalassa. Kävelyalue on lyhyt ja kaikki kävelevät ympyrää. En tunne ketään, jolla ei särkisi jostain paikasta, kun on kulunut muutama viikko laitokseen tulosta. Ympyrän käveleminen sattuu jollakin selkään, jollakin lonkkaan tai sääriluuhun. Jotakin pännii noin yleisesti ottaen ja hän saataa tyytyä seisoskelemaan kokonaisen ulkoilutunnin. Olen kokeillut sitäkin. Aika tulee pitkäksi, vaikka vaihtaisi ajatuksia toisten kanssa. Vankilassa tunti on pitkä aika, jos kulutan sen tavalla, mikä ei minua motivoi. Jos alkaa miettiä, että voi kun aika ei kulu, voi masentua. Aloin siis kehitellä myönteisiä ja kivoja muistoja täyttämään mielen tyhjyyttä.
Puhun ulkoillessa, otan kontaktia ja minuun otetaan kontaktia. Uuden tulokkaan annetaan rauhassa tottua vankilaoloihin. Puhuttelen romanialaisia ja he vastaavat muutamalla englanninkielisellä sanalla, joilla he kattavat kaikki kysymykset. Romanialaiset selittävät, että he ovat täällä varastamisen tähden. Nyökkään ymmärtäneeni enkä ota kantaa. Jään miettimään, miksi he kertovat asiasta. Pelkäävätkö he, että muut uskovat heistä pahempaakin ja voisivat alkaa uhkailla heitä? Vastaus jää arvoitukseksi. Se on selvää, että heistä tuntuu turvattomalta, sillä sukulaiset ovat Romaniassa eikä rahaa ole soittamiseen, postimerkkeihin tai välipaloihin. Television ohjelmat ovat kielillä, joita he eivät taida. Ajattelen, että onneksi heillä on toistensa seura kolmen hengen huoneessa. Toivottelen jotain kaunista, kun olen sillä tuulella. Aina en ole.
Tulo-osasto merkitsee monelle vieroitusta paitsi vapaudesta, myös päihteistä. Tapasin tulopäivänä heti vaatevaihdon jälkeen sairaanhoitajan. Tehtiin kuntoarvio. Jokaisella on tässä kohden tilaisuus kertoa avoimesti omasta terveydentilastaan ja saada oikea lääkitys heti tulopäivästä alkaen. Minusta on tärkeää ja tarkoituksenmukaista, että “homma” hoituu näinkin nopeasti ja joustavasti. Mitä siitä tulisi, jos vieroitusoireista kärsivät ärtyilisivät ja mekastaisivat selleissä, joista äänet kantautuvat käytävän toiseen päähän ja lähikerroksiin. Ja jos lääkitys ei ole kohdallaan, siitä voi heti mainita ja asia korjautuu päivän parin sisään.
Laitoksessa työskentelee psykiatri ja pastori. Molempien luokse varataan itse aika. Ulkoillessa kuulen kävelykumppaniltani, joka puhuu lakkaamatta ja kiihkeästi jokaiselle, jonka hän saa kuuntelemaan, miten hän on pyytänyt päästä psykiatrille ja pian päässytkin. Kävelykumppani oli tyytyväinen siitä, miten aidosti lääkäri oli kiinnostunut hänen voinnistaan ja miten lääkäri oli ehdottanut kotitehtäviä, joiden avulla ahdistunut voisi jäsennellä ajatuksiaan.
Minä tein puolestani aikavarauksen pastorille. Arvatenkin hänellä oli paljon tarvitsijoita, sillä odotin kuukauden verran tapaamista. Kivaa oli, kun hän lähetti varaamansa päivän kortilla, jossa oli suojelusenkelin kuva. Tosi symppistä, ei aivan odottaisi sellaista vankilapastorilta. Ilmeisesti rangaistuslaitoksessa on sosiaalityöntekijöiden määrä mitoitettu hyvin, sillä jouduin heti tulopäivän jälkeen hoitamaan Kelan suuntaan asioita, mikä ei olisi helposti hoitunut rajallisten puhelinaikojen puitteissa. Aika sosiaalityöntekijälle hoitui runsaan viikon odottelun jälkeen ja siviiliasiani tuli kuntoon.
2.12.2014
Kaksi vuotta sitten kirjoitin Blogilinjalla konkurssin jälkeisestä elämästä ja sen palasten kokoamisesta terapian avulla. Sen jälkeen oli vielä edessä vapausrangaistus, josta kerron nyt. Osa tekstistä syntyi jo kirjeinä rangaistusaikana, osa nyt tilanteita muistellessa. Tervetuloa mukaan kahden kuukauden mielikuvamatkalle vankilaan. Olen nyt viettänyt tulo-osastolla jonkin aikaa. Kaikki vankilaan tulevat sijoitetaan ensin pikku kopperoon odottamaan. Kopissa haisee pinttynyt nikotiini. Kerrossängyn alapedillä vapisee nuori nainen, joka kysyy, onko minulla tupakkaa. Ei ole. Kysyn haittaako, jos avaan ikkunan. Ei haittaa.
En tiedä, onko kulunut puoli tuntia vai kokonainen tunti, kun ovi avataan. Saan vaatteet, vankilan käytännölliset laitosvaatteet. Voin myös valit yhdet kappaleet omista vaatteistani, mutta saan ne sijoitusosastolle vasta tarkastuksen jälkeen. Siihen voi kulua joitakin päiviä. Näin tehdään kaikille.
Kun olen riisuutunut alusvaatteista ja pukeutunut laitoksen vetimiin, seuraan vanginvartijaa käytävässä ja rappusissa. Saavun tulo-osastolle. Ovi avataan selliin, jonka päällä on numero ja vangin nimi. Näin on uusi vanki solahtanut laitokseen.
Huoneessa on avattava ikkuna, jota suojaavat kalterit. Siellä on pieni pöytä, yksi muovituoli, puinen sänky, vaatekaappi, pieni kirjahylly ja lavuaari. Peilille on lavuaarin yläpuolella kiinnikkeet, mutta peiliä ei ole. Mietin, olisiko joku kyllästynyt naamakuvaansa ja iskenyt sen hajalle. Henkistä virkistystä tarjoaa laitoksen puolesta seinään kiinnitetty taulu. Se on sijoitettu niin, että sitä voi katsoa sekä tuolilla istuen että sängyltä. Television näkeminen tasoittaa mielen kuohua. Telkku luo turvallisuuden tunteen, se on osa arkea.
Kokeilen ensimmäiseksi istahtaa sängylle, siitä ojentaudun pitkälleni. Toimii, patja ei ole liian kova eikä pehmeä. Tutkin puusängyn pohjan ja vaahtomuovipatjan. En haluaisi löytää kirppuja tai luteita. Niitä ei ole. Petaan sängyn annetuilla liinavaatteilla. Edellinen asukas on tupakoinut. Täkki haisee inhottavasti ja aiheuttaa hengenahdistusta. Pyydän puhdasta täkkiä, mutta en saa. Sen jälkeen pesen kaikki pöytäpinnat, seinät ja ovenkahvat kaapeista, sillä sellin ovessa ei ole ovenkahvaa. Avaan pöytälaatikon. Siinä on ohut kansio, jossa on päiväjärjestys ja muut ohjeet. Tavailen lauseita uudestaan ja uudestaan. On kuin aivot jumittaisivat pahimman kerran, kun en ymmärrä lukemaani. Tajuan, että olen sokissa.
Koko ensimmäinen viikko meni opetellessa laitoselämän struktuuria. Elin mitä eteen tuli. Oli alkanut ajelehtimisen aikajakso. Omaa tahtoa ei voinut enää käyttää mihinkään ulkoiseen toimintaan. Mittasin kävelyaskelin selliä: päästä päähän pystyi käyskentelemään kahdeksan lyhyttä askelta. Ei hullumpaa. Sillä etäisyydellä ja liikunnalla pystyisin pitämään jalkakrampit loitolla, sillä olin tottunut kävelemään vähintään viisi kilometriä päivässä. Laitoksessa oli sen lisäksi vapaaehtoinen ulkoilumahdollisuus, tasan yksi tunti jokaisena viikonpäivänä.
Elän eristyssellissä 23 tuntia vuorokaudesta. Laitoksessa on yleensä tasaisen rauhallista päivin ja öin, mutta aina kun me naiset kokoonnumme sellien avauduttua käytävään mennäksemme ulkoilemaan, syntyy samanlainen puheenmeteli kuin koululuokassa. Vaikka meitä on parikymmentä, aiheutamme saman metelin kuin nelikymmenpäinen lauma vähän toisella kymmenellä olevia tyttöjä. Naisilla on ollut ikävä toisiaan. Joku ilmaisee sen hellittelynimikkeellä “lehmä”: “Tajuutsä, lehmä?” Sen vastakohtana, kun joku on puhunut epäedullisesti takanapäin, tykitetään: “V-tun ämmä!”.
Laitos kätkee sisäänsä yhtä monta tarinaa kuin on ihmisiäkin. Jos olin ennakkoon kuvitellut, että laitos on näkyvästi agressiivinen paikka, erehdyin. Agressiivisuus on täällä hallinnassa, mutta se pidätetty viha ja turhautuminen riistäytyy ajoittain. Stressi vaivaa yhtä lailla vankeja kuin vartijoitakin. Kaikki yrittävät parhaansa, mutta aina ei vaan jaksa. Ruoka tuodaan oveni eteen kärryissä, josta annostelen huoneessani säilytettävälle lautaselle. Herätys on aamuseitsemältä. Sitä ei onneksi kuuluteta sellissä olevan kovaäänisen kautta. Käytän herätyskelloa, säädän sen puoli seiskaan. Tuuletan ensin sellini, petaan sänkyni, siistin itseni ja pukeudun päivävaatteisiin hyvissä ajoin ennen kuin puurovaunun tuoja avaa oven.
Ensimmäisinä päivinä en osannut säätää aamutervehdystäni. Minulle ei tullut sitä tuttua tunnetta kotitalostani, jossa tervehdimme toisiamme aamuisin ilahtuneina ja unesta virkistyneinä. Tässä talossa tervehdyksen ponsi oli löydettävä toista kautta. Luontevaa se ei ollut, vaan jonkilaista yli- tai alisuorittamista ja tasapainoilua niiden välillä. Luonas tuodaan ennen yhtätoista ja illallinen ennen neljää. Välipalat kukin ostaa omilla rahoillaan, samoin iltapalan. Minä jätän ruokaleivät syömättä ja nautin ne iltateen äärellä.
Olen alkanut sopeutua.